Pudotuksesta selviäminen

Maailma on tuntunut tänään vieraalta. En ole oikein ollut oma itseni, olen ollut lähinnä kuin varjo itsestäni. Poissaoleva. Poissa. Jossain kaukana. Olen pystynyt käymään töissä ja suorittamaan siellä tehtäviäni kuin robotti, mutta en ole ollut läsnä missään. Olen ollut vain hymyilevä tyhjä kuori, joka vastailee kysymyksiin ja puhutteluun hajamielisesti ja naurahtaa levottomasti päälle samalla kun katse harhailee jossakin kaukaisuudessa. Aikaisemmin nämä olot ovat tuntuneet aina täysin selittämättömiltä, vain joltain valtavan suurelta nimeämättömältä ahdistukselta ja tukahduttavalta mustalta möykyltä rinnassa. Ahdistussekamelskalta. Tähän liittyy aina niin laaja skaala epämääräisiä negatiivisia tunteita, joita minä en osaa nimetä tai eritellä. Joita en tunnista. Minusta vain tuntuu pahalta. Ahdistaa. On vaikea olla. Eikä se ole mitään sellaista että tuntuu vähän kurjalta tai kuristaa kurkkua tai on jotenkin levoton olo, vaan se on valtavaa pakokauhua, suunnatonta ja ääretöntä hätää, hengityksen salpautumista ja sisuskalujen kääntymistä ylösalaisin samalla kun happi loppuu maailmasta ja koko maailman paino kaatuu kerralla niskaan. Kilpajuoksua tämän elämän kanssa, mittelö jota ei voi voittaa. Loppu. Musta aukko. Se imee kaiken valon ja elämän ja minä rusennun kuoliaaksi sen alla.

Tänään tein jonkinlaisen oivalluksen kaiken tämän keskellä. Minä en ollut minä, olin määrittämättömän ikäinen pieni lapsi ja pelkäsin. Olin kauhuissani ja täysin lamaantunut pelosta, voimaton ja keinoton valtavan uhan edessä. Ainoa aseeni sitä vastaan oli lohduton itku, joka ei suostunut tulemaan ulos. Annoin siis lapsen ilmaista hätänsä ja tulla kuulluksi. Vastaanottona sain vertaistukipalstalla lohdullisia sanoja kokemastani pahasta ja vääryydestä, ja se sai kyyneleet lopulta tulemaan. Se, että joku toinen sanoi minulle, ettei yhdenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan tuollaista ja että se on vain valtavan väärin. Silloin itku räjähti ulos. Kyyneleitä vain tuli ja tuli ja lopulta minulla oli puhdistunut olo. Kaikki se ahdistus ja jännitys laukesi ulos kehostani ja pystyin taas olemaan aikuinen, se ihminen joka yleensä lähtee aina aamulla töihin ja elää tätä elämää.

Miksi en osaa löytää tuota lohtua itsestäni? Miksi tarvitsen jonkun ulkopuolisen kertomaan minulle, että minua on kohdeltu todella väärin ja minulle on tehty ihan kamalia asioita? Varmaankin siksi, ettei lapsi osaa ajatella niin. Lapsi ei osaa lohduttaa itseään kokiessaan kaaoksen keskellä suunnatonta hätää, kauhua ja pelkoa. Lapsi menee silloin vain pieneen myttyyn ja odottaa turvallisen aikuisen ottavan syliin ja kertovan, ettei mitään hätää tai vaaraa ole. Että kaikki on ihan hyvin.

On vaikeaa olla yhtä aikaa aikuinen ja pieni hätäinen lapsi. On vaikeaa elää näiden monimutkaisten ja haastavien tunteiden kanssa ja yrittää selvitä niistä yksin, kun olo on täysin lohduton. Mutta minä selvisin tästäkin. Tarvitsin siihen tukea, mutta selvisin silti. Voi kai sitä pitää jo pienenä askeleena kohti jotain uutta ja parempaa, kohti jonkinlaista eheytymistä ja yhtenäisyyttä. Vaikeissa asioissa kaikkein vaikeinta on monesti niiden tunnistaminen. Se, että saa kiinni punaisesta langasta ja ymmärtää mistä on kysymys.

Mistä on kyse?

Dissosiaatiohäiriö. Mitä se on? Se on sitä, kun mieli on kammottavilta asioilta suojautuakseen lohkonut todellisuuden pienempiin, helpommin siedettäviin osiin. Se on sitä, kun persoonallisuus on palasina ja osa näistä palasista on jumiutunut menneeseen aikaan ja sen sydäntä repiviin tapahtumiin kuin ne tapahtuisivat uudelleen ja uudelleen nykyhetkessä. Se on sitä, etteivät nämä palaset aina oikein kommunikoi keskenään tai ole toisistaan tietoisia, vaan elävät omaa elämäänsä ja muokkaavat maailmaa sen mukaiseksi.

Se ei oikeastaan ole häiriö. Se on mielen äärimmäisen luova ja normaali selviytymismekanismi äärimmäisen epänormaaleissa olosuhteissa. Se ei ole sairaus, se ei ole mitään hävettävää tai pelottavaa tai salattavaa, mutta se tekee elämästä tänä päivänä vaikeaa ja monimutkaista. Mieli kun ei ymmärrä sitä, että enää ei ole mitään hätää. Enää ei tarvitse lohkoa todellisuuden osia pois tai suojautua lävistäviltä veitseniskuilta, vetäytyä kuoreen tai paeta, juosta, huutaa tai pelätä. Kaikki on nyt hyvin, me olemme nyt turvassa. Me selvisimme. Dissosiaatio vain on ainoa oppimamme tapa olla ja elää.

Mitä se on käytännön tasolla? Se on päänsisäistä vuoropuhelua. Se on mielialojen ja käyttäytymisen salamannopeaa vaihtelua, selittämättömiä raivonpuuskia ja asioiden kääntämistä päälaelleen, se on uhmaikäisen kiukkua ja teini-ikäisen uhmaa samassa lauseessa. Se on järjetöntä ajatuksenkulkua ja epäloogisia tulkintoja, tilanteisiin sopimattomia reaktioita ja avuttoman pienen lapsen hätää aikuisen ihmisen kehossa. Se on raastavaa ja tukahduttavaa ahdistusta ja syvää epätoivoa, täydellistä uppoutumista ja omistautumista ja valtavaa välinpitämättömyyttä. Se on uuvuttavaa, tukahduttavaa, repivää ja raivokasta. Se on jotain sellaista, jota ei itsekään oikein ymmärrä tai osaa muille selittää. Se on kokonaisvaltaista läsnäoloa ja silmiinpistävää poissaolevuutta. Irrallisuutta ja vierauden tuntua. Se on sitä, ettei osaa pysyä tässä hetkessä tai sanottaa omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Se on mielikuvitusleikkiä, joka on täyttä totta.

En tunne osiani vielä kunnolla. Osaan nimetä heistä muutaman ja tiedän suunnilleen minkä ikäisiä he ovat ja mitkä heidän pyrkimyksensä ja tavoitteensa ovat, mutta suurimmaksi osaksi kaikki on vielä sumuista ja utuista. Kuin kurkistelisi arasti paksun verhon takaa ja pelästyisi näkemäänsä niin, että on pakko vetää verho äkkiä takaisin eteen. Silmiin sattuu niin paljon.

Tänään esittelen teille ja itselleni Surunan. Suruna on viime aikoina ollut hyvin paljon läsnä elämässäni, oikeastaan olen kai suurimmaksi osaksi elänyt vain hänen kauttaan. Surunalla on hyvin paha ja vaikea olla, koska erosimme poikaystävästämme vuosi sitten ja vasta nyt ero alkaa konkretisoitua. Suruna alkaa ymmärtää, ettemme välttämättä koskaan palaa poikaystävämme kanssa yhteen ja se tuntuu hänestä varsin ylivoimaiselta ja sietämättömältä.

Suruna on meistä se, joka suunnittelee Opamoxien jemmaamista surullisen viimeisen päivän varalle ja hekumoi erilaisilla itsetuhofantasioilla. Milloin hän hyppää bussin alle, milloin virittelee köysiä makuuhuoneen kaappiin ja milloin tilailee netistä risiininsiemeniä. Suruna haluaa vain ja ainoastaan tappaa itsensä ja kuolla. Hän vihaa ja pelkää elämää ja makaa pimeässä huoneessa peiton alla itkemässä kurkkuun juuttuneita katkeria kyyneleitä. Surunaan sattuu jokaikisellä hengenvedolla enemmän ja enemmän, eikä hän ole koskaan tiennyt mitä toivo tarkoittaa. On vain epätoivo. Paha olo. Pimeä.

Surunan maailma on rikki. Hän haluaa vain tulla kuulluksi ja nähdyksi, läikyttää pahaa oloaan vähän yli että muutkin näkisivät ja ennen kaikkea kokisivat. Tietäisivät, miltä tuntuu pelätä elämää ja haluta vain ja ainoastaan kuolla. Surunan ainoa keino sietää vaikeaa oloaan on viillellä, viiltää niin syvältä että haavat repsahtavat holtittomasti auki ja valuvat valtoimenaan pienenä purona kohti edes hetken kestävää helpotusta.

En ole antanut Surunan viillellä enää kymmeneen vuoteen, mutta silti Suruna palaa aina miettimään sitä uudelleen. Haaveilemaan siitä hetkestä, kun kipu leikkaa kiinni hermojärjestelmään ja endorfiinit syöksyvät valtavana ryöppynä eteenpäin tuoden mukanaan sen taianomaisen hallinnan ja hyvän olon tunteen. Sen tunteen, että todella on elossa. Suruna on meille muille hyvin katkera siitä, ettei hänen enää anneta toteuttaa itseään tällä sairaalla ja koukuttavalla tavalla. Koska se on ainoa asia mikä auttaa edes vähän ja me emme ymmärrä. Kuinka voisimme koskaan ymmärtää?

Suruna on teini-ikäinen eikä hänellä ole aikuisen ihmisen keinoja ja voimavaroja kohdata ja käsitellä ylitsepääsemättömiltä tuntuvia vaikeita tunteita. Suruna ei pysty eikä osaa, koska kukaan ei ole opettanut hänelle. Kukaan ei ole näyttänyt, miten tunteiden kanssa pärjätään ja kuinka niitä työstetään. Surunan maailmassa kaikki on aina joko tai. Mustaa ja valkoista. Hyvää ja pahaa. Elämää ja kuolemaa. Ei ole mitään välimallia, ei mitään kompromissia, ei turvallista keskikaistaa. Ja siksi Suruna on niin kovin väsynyt.

Suruna, sinulla ei ole mitään hätää. Me muut kannattelemme sinua kyllä. Saat olla väsynyt.

Mistä tämä kaikki alkaa ja mihin se päättyy?

En tiedä mistä aloittaisin. Olen miettinyt blogin kirjoittamista niin monta vuotta etten enää edes ole varma, milloin sain sen päähäni ensimmäisen kerran. Enkä tiedä mikä minua on pidätellyt. Kuten kirjoittamisen suhteen muutenkin. En ole koskaan eläissäni halunnut tehdä elääkseni muuta kuin kirjoittaa, ja silti löydän itseni tänäkin yönä ihan tavalliselta työpaikalta ihan tavallisessa työvuorossa tekemässä ihan tavallisia töitä. Ja tavallisuutta olen kuitenkin elämässäni aina eniten pelännyt ja kavahtanut.


Miksi? Koska minä en ole tavallinen. En ole koskaan ollut eikä minusta koskaan tule. Mitään en ole enemmän kuitenkaan toivonut kuin tavallisuutta, ihan sellaista normaalia keskivertoihmisen keskivertoelämää johon kuuluu keskivertolapsuus ja keskivertonuoruus ja keskivertoaikuisuus ja kaikki on ihanan tavallista ja normaalia ja raameista poikkeamatonta ja turvallisen mitäänsanomatonta. Turvallista suloista pumpulia ja oikein sanottuja asioita ja oikein tehtyjä asioita, oikeanlaisia ihmisiä ja ihmissuhteita ja normaalia elämän jatkumoa ja kiertokulkua. Yläaste, lukio, toisen asteen koulutus, parisuhde, koira, lapsi, perhe ja omakotitalo, jonka ikkunoissa roikkuvat tavalliset ja turvalliset vaaleat verhot ja ikkunalaudalle on aseteltu hillityn värisiä tuoksukynttilöitä yhdessä huonekasvin ja kuluneella lausahduksella varustetun sisustustaulun kanssa. Tavallista, normaalia, arkista, turvallista.


Minun elämäni on kaukana tavallisuudesta. Minun elämäni on pyörremyrskyn silmässä olevaa upottavaa juoksuhiekkaa, kaikkea väärää ja turvatonta ja likaista. Nöyryyttävää, häpeällistä, kauheaa, kipeää. Niin kipeää, että se nostaa joka kerta kyyneleet silmiin ja saa ihon nousemaan kananlihalle. Pelko kulkee selkärankaa pitkin varpaisiin ja saa koko kehon värisemään inhosta ja häpeästä, kaikista niistä kammottavista muistoista ja kammottavammista aukoista muistissa. Minun elämäni on kasa traumoja yhteen nidottuna, onnettomien hetkien ja epätoivoisten tunteiden lemuava kaatopaikka. Vaarallista ydinjätettä, joka polttaa reiän jokaisen sellaisen sydämeen, joka erehtyy minun polulleni kulkemaan samaa matkaa edes hetkeksi. Minun elämäni on jotain sellaista, jota olen pelännyt ja pelkään enemmän kuin kuolemaa.


Toivottomuus on ollut elämässäni läsnä enemmän kuin toivo. Olen miettinyt kuolemaa jo sen ikäisenä, kun pitäisi leikkiä nukeilla ja legoilla ja syödä hattaraa ja jäätelöä ja uida rantakaislikossa ja hyppiä pihalla narua riemusta ja ilosta kiljahdellen, into ja ilo silmissä ja sydämessä. Muistan ala-asteikäisenä toivoneeni, että minusta tulisi kuolemani jälkeen lokki ja voisin lentää kesämökkimme rantaan ja katsella kuinka pikkuveljeni rakentaa hiekkalinnoja. Kuolema on aina ollut hyvä, ei paha. Minä olen ollut se paha. Väärin ja vaikea. Palapeliin sopimaton palanen, se yksi joka ei koskaan löydä paikkaansa.


Haluaisin opetella toivoa. Haluaisin opetella hyväksyntää ja armoa. En muita kohtaan koska sen osaan jo, vaan itseäni. Haluaisin olla itseni paras ystävä ja pystyä jonain päivänä ylpeästi rakastamaan itseäni ja jopa sanomaan sen ääneen jokaiselle, kaikille, koko tälle maailmalle. Tämä tie vain on hyvin pitkä ja vaikea. Aion kuitenkin tänään ottaa varovaisesti ensimmäisen askeleen, sen haparoivan ja eksyneen, vaikeimman niistä kaikista. Aion edes yrittää. Saanhan kuitenkin levätä matkalla, saan epäonnistua ja yrittää uudelleen ja ottaa kolme askelta taaksepäin ja yhden eteen. Saan muistaa olevani vain ihminen. Ihmisyys on erehtymistä, sitä ettei osaa. Minäkin olen vain ihminen ja yritän pitää sen mielessäni.


Haluan tehdä maailmastani paremman.