En tiedä mistä aloittaisin. Olen miettinyt blogin kirjoittamista niin monta vuotta etten enää edes ole varma, milloin sain sen päähäni ensimmäisen kerran. Enkä tiedä mikä minua on pidätellyt. Kuten kirjoittamisen suhteen muutenkin. En ole koskaan eläissäni halunnut tehdä elääkseni muuta kuin kirjoittaa, ja silti löydän itseni tänäkin yönä ihan tavalliselta työpaikalta ihan tavallisessa työvuorossa tekemässä ihan tavallisia töitä. Ja tavallisuutta olen kuitenkin elämässäni aina eniten pelännyt ja kavahtanut.
Miksi? Koska minä en ole tavallinen. En ole koskaan ollut eikä minusta koskaan tule. Mitään en ole enemmän kuitenkaan toivonut kuin tavallisuutta, ihan sellaista normaalia keskivertoihmisen keskivertoelämää johon kuuluu keskivertolapsuus ja keskivertonuoruus ja keskivertoaikuisuus ja kaikki on ihanan tavallista ja normaalia ja raameista poikkeamatonta ja turvallisen mitäänsanomatonta. Turvallista suloista pumpulia ja oikein sanottuja asioita ja oikein tehtyjä asioita, oikeanlaisia ihmisiä ja ihmissuhteita ja normaalia elämän jatkumoa ja kiertokulkua. Yläaste, lukio, toisen asteen koulutus, parisuhde, koira, lapsi, perhe ja omakotitalo, jonka ikkunoissa roikkuvat tavalliset ja turvalliset vaaleat verhot ja ikkunalaudalle on aseteltu hillityn värisiä tuoksukynttilöitä yhdessä huonekasvin ja kuluneella lausahduksella varustetun sisustustaulun kanssa. Tavallista, normaalia, arkista, turvallista.
Minun elämäni on kaukana tavallisuudesta. Minun elämäni on pyörremyrskyn silmässä olevaa upottavaa juoksuhiekkaa, kaikkea väärää ja turvatonta ja likaista. Nöyryyttävää, häpeällistä, kauheaa, kipeää. Niin kipeää, että se nostaa joka kerta kyyneleet silmiin ja saa ihon nousemaan kananlihalle. Pelko kulkee selkärankaa pitkin varpaisiin ja saa koko kehon värisemään inhosta ja häpeästä, kaikista niistä kammottavista muistoista ja kammottavammista aukoista muistissa. Minun elämäni on kasa traumoja yhteen nidottuna, onnettomien hetkien ja epätoivoisten tunteiden lemuava kaatopaikka. Vaarallista ydinjätettä, joka polttaa reiän jokaisen sellaisen sydämeen, joka erehtyy minun polulleni kulkemaan samaa matkaa edes hetkeksi. Minun elämäni on jotain sellaista, jota olen pelännyt ja pelkään enemmän kuin kuolemaa.
Toivottomuus on ollut elämässäni läsnä enemmän kuin toivo. Olen miettinyt kuolemaa jo sen ikäisenä, kun pitäisi leikkiä nukeilla ja legoilla ja syödä hattaraa ja jäätelöä ja uida rantakaislikossa ja hyppiä pihalla narua riemusta ja ilosta kiljahdellen, into ja ilo silmissä ja sydämessä. Muistan ala-asteikäisenä toivoneeni, että minusta tulisi kuolemani jälkeen lokki ja voisin lentää kesämökkimme rantaan ja katsella kuinka pikkuveljeni rakentaa hiekkalinnoja. Kuolema on aina ollut hyvä, ei paha. Minä olen ollut se paha. Väärin ja vaikea. Palapeliin sopimaton palanen, se yksi joka ei koskaan löydä paikkaansa.
Haluaisin opetella toivoa. Haluaisin opetella hyväksyntää ja armoa. En muita kohtaan koska sen osaan jo, vaan itseäni. Haluaisin olla itseni paras ystävä ja pystyä jonain päivänä ylpeästi rakastamaan itseäni ja jopa sanomaan sen ääneen jokaiselle, kaikille, koko tälle maailmalle. Tämä tie vain on hyvin pitkä ja vaikea. Aion kuitenkin tänään ottaa varovaisesti ensimmäisen askeleen, sen haparoivan ja eksyneen, vaikeimman niistä kaikista. Aion edes yrittää. Saanhan kuitenkin levätä matkalla, saan epäonnistua ja yrittää uudelleen ja ottaa kolme askelta taaksepäin ja yhden eteen. Saan muistaa olevani vain ihminen. Ihmisyys on erehtymistä, sitä ettei osaa. Minäkin olen vain ihminen ja yritän pitää sen mielessäni.
Haluan tehdä maailmastani paremman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti